MONIPUOLISEN TAITURIN TYÖT VÄRÄHTELEVÄT MUSIKAALISESTI.

Mikhail Siimeksen (s. 1961) maalaukset karttavat kaikkia yrityksiä luokitella ne jonkin maalaustaiteen tyylisuunnan edustajiksi. Hän on ilmeisen tietoinen eri tyylisuunnista ja ottaa vaikutteita monista, mutta luo perinteistä ponnistaen tarkkaan harkittua omaa ja ainutlaatuista muotokieltään. Hän esimerkiksi usein yhdistää geometrisia, jopa dekoratiivisia muotoja muutoin realistisiin, esittäviin kuviinsa ihmisistä ja muista aiheista. Äkkivilkaisulla geometriset muodot saattavat tuoda mieleen kubismin, mutta siitä ei ole kysymys – tai ehkä onkin, mutta vain osittain.

Ymmärtääkseen syvällisesti Siimeksen töitä katsojan on hyvä tuntea maalaustaiteen historiaa primitiivisestä keskiaikaiseen, klassiseen ja modernismiin asti. Töissä näkyy vahvasti Siimeksen 1980-luvun loppupuolella saama kuvataidekoulutus Pietarin Taideteollisessa Akatemiassa (Muhina), joka saksalaisen Bauhaus-koulukunnan hengessä rohkaisi opiskelijoitaan yhdistämään taiteelliset kokeilut ja kuvataiteen mestareiden säilyttämät vuosisataiset akateemiset perinteet. Muhinassa Siimes muiden lailla myös opiskeli monipuolisesti eri ilmaisutekniikoita öljyvärimaalauksesta kuvanveistoon, mikä näkyy hänen suvereenissa tavassaan hyödyntää eri tekniikoita ja materiaaleja.
Venäläistaustansa vuoksi Siimes on saanut vaikutteita monilta venäläisen kuvataiteen mestareilta, kuten Pavel Filonov, Kazimir Malevitsh, Marc Chagall ja Wassily Kandinsky. Venäläismestareilta saadut vaikutteet ovat Siimeksen töissä kuitenkin vain hädin tuskin huomattavissa, koska osin niistä ammentaen hän on kehittänyt selkeästi tunnistettavan oman tyylinsä.
Taiteentutkimuksen professori Leonid Kolpascikov Pietarin Taideteollisesta Akatemiasta on kommentoinut Siimeksen taidetta oivaltavasti:
“Siimes välttelee töissään monimutkaisia symbolisia koodauksia. Hänen teostensa poeettisuus rakentuu esineellisille allegorioille ja monisuuntaisille vertauksille. Esineitä ei kuitenkaan ole kuvattu naturalistisesti. Käyttäessään mitä monimutkaisinta kukkaisplastista taulun kuvien ja taustan fragmentaatiota Siimes saa aikaan erityisen maalauksellisen värähtelyn ja musikaalisuuden, mikä on ominaista suurten mestareiden töille.”
Jokaisessa Siimeksen taulussa on Kolpascikovin mukaan herkästi löydetty väriratkaisu, joka sointuu täydellisesti taulun ajatukseen ja aiheeseen. Muotokielen ratkaisut ovat Siimeksellä teoskohtaisesti tarkkaan harkittuja. Hän on itse todennut, että tauluun liittyvä ajatus vaatii aina oman muotokielensä.
Äärimmäisen tarkka työskentely ja pyrkimys täydellisyyteen olivat Pavel Filonovin taideteoreetikkona lanseeraaman analyyttisen taiteen keskeisiä tavoitteita, jotka luonnehtivat hyvin myös Siimeksen työtapaa ja kädenjälkeä. Hänen maalauksensa ovat analyyttisen taiteen vaatimassa mielessä “hyvin tehtyjä”, analyyttisen tutkimusprosessin viimeisteltyjä tuotoksia ja mestarillisia taidonnäytteitä.
Siimes tekee pääasiassa öljyvärimaalauksia, mutta käyttää monipuolisesti muitakin tekniikoita ja on tehnyt viime vuosina yhä enemmän myös veistoksia. Hänen veistoksensa ovat usein pelkistetysti tyyliteltyjä ihmishahmoja tai realistisia näköispatsaita maustettuna traditiosta hyväntahtoista pilaa tekevällä absurdismilla. Huikea esimerkki jälkimmäisestä on naturalistinen rintakuvaveistos kovasti Napoleonia muistuttavasta miehestä, jonka päähineen päällä sojottaa tykki ja selkäpuolella on outo putkirakenne, josta tuprahtelee savua. Veistoksen nimenä on kysymys “Sota vai rauha?” – mutta kysymykseen vastaamisen Siimes jättää katsojan taakaksi.

Jorma T. Mattila
Toimittaja